maanantai 5. kesäkuuta 2017

How I Met My Söps: Osa 1

Muistatteko, kun joskus miljoona vuotta sitten (eli viimeksi kun päivitin), kerroin kohdanneeni uusien opiskelujen myötä myös erään erityisen kivan ihmisen? Ajattelin kertoa siitä lyhyesti, mutta koska en edelleenkään osaa tiivistää ja takerrun yksityiskohtiin, niin mitä enemmän piirsin, sitä enemmän minusta tuntui, että tämä tarina täytyy kertoa vähän pidemmästi. Joten se tulee nyt ilmoille muutamassa osassa ja samalla saan vähän sivuttua viime aikaista elämääni ja esiteltyä uusia kavereitani tältä ajalta, jona en ole bloggaillut kovin ahkerasti ó_ò Sisältää ihmissuhteita ja muuta sellaista. Tuntui jotenkin harvinaisen henkilökohtaiselta toteuttaa nämä merkinnät näin sen sijaan, että olisin vain esitellyt, että tässä on nyt henkilö x, mutta pystyn ehkä elämään tämän kanssa.

(Koko tietojenkäsittelytieteen laitosta ei edes ole enää ollut olemassa herran aikaan, mutta vanha lyhenne koulutusohjelmalle on yhä säilynyt).

(En käytä enää tuota tussia, koska se levisi ikävästi hahmoissa, yhyy ;_;)








To be continued.

Oon yhä pahoillani kaikille, jotka tykkäävät Unchartedista (jotkut ehkä hyvällä tuurilla muistavat viisi vuotta vanhan merkintäni, jossa selitin antipatioitani kyseistä peliä kohtaan). Myönnettäköön silti, että jokin aika sitten, kun näin Antin pelaavan nelosta jonkin matkaa, niin se vaikutti suurelta parannukselta ykköseen ja kakkoseen verrattuna. Ja oikeasti Donilla oli muuten lyhyet hiukset tavatessamme, mutta se on kasvattanut ne kivasti pitkiksi enkä osaa enää kuvitella Donia ilman niitä edes sarjakuvassa. Joten sain luvan muunnella totuutta taiteellisista syistä (ei, syynä ei ollut tietenkään itsekkäästi se, että tykkään piirtää kiharoita ja pitkiä hiuksia :3).

4 kommenttia:

  1. Ihana sarjis, toivottavasti jatkoa seuraa pian! Tuntuu että kiinnostavat söpöt löytyy aina silloin kun niiden etsimisen lopettaa, heh.

    Oon kanssa fiilistellyt sun Alaska-merkintöjä paljon, olin itsekin samoihin aikoihin vaihdossa ja Suomeen palaaminen oli tosi kova paikka. Hienoa että sä sait käsittääkseni huikean vaihtarikokemuksen ja oot kuitenkin sopeutunut takaisin tänne Pohjolaan, itselläni on vieläkin hylkimisreaktio käynnissä koko elämääni täällä ja Suomi ahdistaa. No, ehkä se siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, oon itte asiassa piirtänyt seuraavan osan valmiiksi, mutta skannaukseen ja blogikuntoon kyhäämiseen ei ole vielä ollut tarpeeksi aikaa :D Se on kyllä totta, itellekin tämä oli jo toinen kerta, kun päättää visusti, että nyt en eti ketään ja sitten sattuma/kohtalo/universumi/mikälie vain paiskaa juuri sopivan ihmisen silmien eteen :'D

      Ooh, missä olit vaihdossa? Ja tiedän valitettavan hyvin tunteen. Muistan kun vaihtoon lähtiessä amkin vaihtokoordinaattorini varoitti, että monen mielestä takaisin palaaminen Suomeen on pahin kulttuurishokki enkä pitänyt sitä oikein minään. Mutta paluu Suomeen oli silloin kaksi vuotta sitten todella raskas ja masennuin siitä aika pahasti. Monen muunkin vaihdossa olleen kaverin kanssa puhuessa oon huomannut, että ilmiö on yleinen. Itellä ainoa tapa "parantua" oli mennä takaisin Alaskaan viime kesänä vuosi vaihdon jälkeen ja saattaa loppuun asiat, jotka mulla oli jääneet mielestäni kesken ja kokematta. Sen jälkeen paluu Suomeen tuntui oikeasti hyvältä, vaikka mulla olikin mahtava kesä ja tietysti aina välillä tulee yhä ikävä Alaskan luontoa ja sinne jääneitä ihmisiä. Mutta nyt ei ole enää sellaista epätoivoista ikävää sinne, koska sai kokea myös arkielämän vaihtarikokemusten lisäksi. Toivottavasti sulla helpottaa ahdistus ja sopeutudut taas Suomeen. Tai jos ei, niin onko mahdollista, että voisit lähteä maailmalle uudestaan? (terveisin itse hingun taas vaihtoon, saa nähdä jos ensi vuoden puolella lykästäisi).

      Poista
  2. Olin vaihdossa Portugalissa. Mulla kävi juurikin toi eli shokki rysähti päälle vasta kun laskeuduin takaisin Helsinki-Vantaa lentokentälle. :D Jotenkin ihana kuulla että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia, kyllähän omakin koordinaattori varoitteli etukäteen, mutta vaihto on kuitenkin niin iso mullistus elämässä ettei sen tuomiin tunteisiin voi valmistautua kunnolla jossain koordinaattorin harmaassa toimistossa sanahelinää kuuntelemassa. Mullakin tuli tunne että asiat jäi jotenkin "kesken” Portugalissa (sillä erotuksella etten kyllä oikein konkreettisesti tiedä mikä jäi kesken, tuntui vain yksinkertaisesti että oli liian aikaista lähteä), varsinkin kun ahdistuin jo siellä kotiinpaluusta niin paljon etten viimeisinä viikkoina voinut oikein kunnolla nauttia mistään. Ehkä keskeneräisyyden tunne estää pääsemästä kunnolla eteenpäin elämässä, parannuskeinosi kuulostaa kyllä erittäin pätevältä! Ja ihan totta että onhan sitten vaihtarielämä ihan erilaista verrattuna siihen mitä ns. oikea arki olisi. Varmaan aina jokin kaiho on ihaniin paikkoihin missä on asunut, kun on jonnekin ehtinyt jo jonkinlaisen elämän rakentemaan ihmisineen ja rutiineineen.

    Vaihtarina olo on niin helppo tapa asustaa ulkomailla - halvat opiskelija-asunnot, opintotuet ja apurahat mitkä tuo turvaa. Valmistun kohta joten mulla ainut vaihtoehto on tehdä harjoittelu ulkomailla jolloin saisin vielä kerran hyödennettyä noi asiat, ja aion kyllä kokeilla onneani, vaikka olenkin samalla lievästi kauhuissani ajatuksesta että tekisin töitä englanniksi. :D Mutta joka tapauksessa meen kyllä vielä closurea hakemaan, sillä aika epätodennäköistä että jonkin harkkapaikan oikeasti saisin. Ja hei ihanaa, toivottavasti sulla tärppää, ootko vielä miettinyt mikä maa/mantere kiinnostaisi? :) (Ja hups mikä romaani, näistä vaihtoasioista kyllä voisi turista vaikka miten pitkään!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih Portugali! Oon käynyt siellä kahdesti, mutta vain turistimatkoilla vanhempieni kanssa lapsena ja teininä :D Varmasti hieno kokemus olla siellä pidempään. Vaihtokokemuksista voi kyllä jutella loputtomiin! Ja tuokin on tuttua, itsellä iski kans noin kuukautta ennen vaihdoin loppumista kauhea ahdistus ja piti kyllä tehdä kaikkensa varsinkin viimeisinä viikkoina, että muisti nauttia ajastaan eikä käyttää kaikkea sen murehtimiseen, että kohta pitäisi lähteä :| Kauheimmalta tuntui se, että uuteen maahan ja kaupunkiin oli ehtinyt kotiutua ja rakentaa uuden elämän ja sosiaaliset ympyrät ja sitten yhtäkkiä kaikki piti vain hylätä. Pari vaihtarikaveria on onnistunut tuollaisessa tilanteessa jatkamaan sitä aikaa kyseisessä maassa, esim. hakeutumalla töihin tai kesäkurssille lukuvuoden päätteeksi, mutta itellä oli USA:n äärimmäisen tarkan viisumipoliitikan vuoksi pakko tulla silloin takaisin, ettei minusta olisi tullut laitonta siirtolaista :'D Harjoittelu ulkomailla kiehtoisi kyllä itseäkin, mutta se on toistaiseksi ainakin jäänyt tekemättä. Itsestäkin tuntuu, että tuo vaihto-opiskelu on helpompaa kuin harjoitteluun lähtö, mutta sekin varmaan riippuu ihmisestä ja tilanteesta - nykyinen kämppikseni on esimerkiksi ollut amkin kautta harjoittelussa Afrikassa ja ystäväni Islannissa ja he ovat selvinneet.

      Haaveilen tällä kertaa Euroopan vaihdosta, sillä vaikka Alaska oli uskomaton kokemus, niin Euroopan ulkopuolinen vaihto söi kyllä kauheasti rahaa (apurahat kattoivat vain juuri ja juuri lennot) ja oli ihan järkyttävä säätö viisumeiden ja muiden papereiden kanssa. Olisi ihanaa, kun saisi liikkua vapaasti ilman viisumia eikä tarvitsi passiakaan kantaa koko ajan mukana. Haluaisin eniten Saksaan tai Itävaltaan, sillä tahtoisin päästä petraamaan kielitaitoani ja keski-Eurooppa houkuttelisi. Saa nyt tosin nähdä, meidän laitoksella kevään vaihtoon haetaan vasta syksyllä eikä vuotta aikaisemmin, kuten tuon edellisen vaihtoni kanssa, joten saa nähdä mihin sitä päätyy.

      Poista